Una lacrima nascosta

Aurinko katsoo maisemaa lempein ja rakastavin silmin, kuin äiti pienokaistaan. Kaukaa katsovana se näkee tuuheina huojuvat mäntymetsät, joita harmaat kuusivanhukset kunnioittavat läsnäolollaan. Se näkee kirkkaina kimmeltävät kalaisat järvet ja jokien sinisen seitistön voimakkaine koskineen, joita tunturit ja vaarat ovat väsymättä vartioineet vuosituhannesta toiseen. Aurinko näkee tämän kaiken, eikä se häpeä näkemäänsä.

Tämä planeetoista suurin, jota ilman ei kuukaan kimmeltäisi, näkee myös ne ihmiset tässä maisemassa. Se näkee äidit, jotka pirtin hämärässä hoitavat rakkaimpiaan, silmäkulmasta poskelle vierähtävän kirkkaan helmen, joka muilta jäisi kenties huomaamatta. Itseasiassa äidit lapsineen ovat auringon erityisen huolenpidon alla, heille hän lähettää lämpimiä terveisiään ikkunaruudun takaa tai tuvan oven raosta. Aurinko tietää, että äidit ja lapset yhdessä näkevät kaiken kauniin, joka muilta menisi ehkä kiireessä ohi. Heillä on aikaa katsella ja tuntea, kuten hänelläkin. Kissankellon sininen hehku, linnun siiven sipaisu unisella poskella.

Aurinko näkee myös lasten isät, jotka usein painuvat kumaraan jo nuorina, kun väsymys ja huolet rasittavat selkää ja saavat pään tuntumaan liian raskaalta vielä nuoruudesta hennoille harteille. Kuinka otsaan ja suupieliin painuu juonteet iltaisin, eivätkä ne katoa aamunkoitteessakaan. Aurinko katsoo heitäkin, joita niinikään miehiksi kutsutaan, lämpimästi, ymmärtäen. Kukaan ei ole vahvempi toista, heikko on voimakkainkin suuruudessaan.

Kun aurinko on katsellut kauan tätä kaikkea, hän kutsuu luokseen kumppaninsa kuun, he keskustelevat vakavasti viimeksi näkemistään asioista ja toinen antaa neuvoja viisammalleen. Menisitkö nyt saunan luokse, tiedät tuttuakin tutumman paikan, siellä missä mustuneen ruudun takana lepattaa iltaisin pieni kynttilä. Näytä siinä järven pinnassa kauneutesi, tee siltasi, jota katsellessaan nämä kaksi väsynyttä tietäisivät parempaa olevan edessä. Sen jälkeen siirry kamarin ikkunan taakse ja katsele verhojen välistä niiden pienten nukkujien unta aamuun valkenemiseen saakka. Siinä ole erityisen tarkkana, tiedäthän. Olkaamme sitten hetken yhtä aikaa aamuisen kuulaalla taivaalla, minä sinun valossa ja sinä minun valossa, niin hekin saavat rauhassa herätä uuteen aamuun.

Ja aurinko katsoo maisemaa lempein ja rakastavin silmin.

Lokakuu

Lokakuu

Kolho syksyn viima ja öisin järven rantoja suuteleva pakkanen ovat saaneet maiseman haukkomaan henkeään. 

On vain suuri hiljaisuus ja villisorsan valitus kaislikossa öin.

Koivut ovat riisuneet vaatteensa pihanurmelle ja ojentelevat kohmeisia sormiaan taivasta haroen. Ikkunan takana pihlaja itkee kadonneita punaisia helmiään. 

Minne katosi se poskilla ja käsivarsissa viipyvä kesäisten päivien lämpö, joka vielä hetki sitten oli lasinkirkkaana ajatuksissa, tuntui mekon helman heilahduksessa ruskettunutta säärtä vasten, kuului naurun helähdyksenä koivikosta, hehkui rakkaan suudelmana huulilla.

Olenko varmasti laittanut sen visusti talteen, kiehuttanut mansikkamehuun,  säilönyt lasipurkkiin puolukoiden joukkoon, että löytäisin sen sitten, kun pimeys katsoo kaikista tuvan ikkunoista ja taivas on pilvistä harmaa, eikä Pohjantähteä näy.

Ottaisin sen silloin sieltä jostakin, minne sen hetki sitten jätin, tänään kesä löytyisi ehkä kuivatuista mustikanlehdistä ilta-tsaikkaa juodessa ja tuntisin taas valon ja lämmön valuvan joka soluun kuin mahlan keväisessä koivussa.