Lokakuu
Kolho syksyn viima ja öisin järven rantoja suuteleva pakkanen ovat saaneet maiseman haukkomaan henkeään.
On vain suuri hiljaisuus ja villisorsan valitus kaislikossa öin.
Koivut ovat riisuneet vaatteensa pihanurmelle ja ojentelevat kohmeisia sormiaan taivasta haroen. Ikkunan takana pihlaja itkee kadonneita punaisia helmiään.
Minne katosi se poskilla ja käsivarsissa viipyvä kesäisten päivien lämpö, joka vielä hetki sitten oli lasinkirkkaana ajatuksissa, tuntui mekon helman heilahduksessa ruskettunutta säärtä vasten, kuului naurun helähdyksenä koivikosta, hehkui rakkaan suudelmana huulilla.
Olenko varmasti laittanut sen visusti talteen, kiehuttanut mansikkamehuun, säilönyt lasipurkkiin puolukoiden joukkoon, että löytäisin sen sitten, kun pimeys katsoo kaikista tuvan ikkunoista ja taivas on pilvistä harmaa, eikä Pohjantähteä näy.
Ottaisin sen silloin sieltä jostakin, minne sen hetki sitten jätin, tänään kesä löytyisi ehkä kuivatuista mustikanlehdistä ilta-tsaikkaa juodessa ja tuntisin taas valon ja lämmön valuvan joka soluun kuin mahlan keväisessä koivussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti